Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Lasinsiruja, kyyneliä ja iloa


Nojailin koulun seinään. Olin sisäpihalla, sillä samalla missä vietän kaikki välitunnit. Ympärilläni on joukouttain ihmisiä. En tunne heitä kunnolla tai sitten vain nimeltä. Puheensorina kantautuu kaikkialta. Katselen ympärilleni. Suuret ikkunat, joista näkee suoraan aulaan, kiiltävät puhtauttaan. Taivas on kauniin sininen. Kuulen askeleet lähelläni ja käännään pääni. Silmiini osuu kaksi varsin muodikkaasti pukeutunutta tyttöä. He ovat luokkalaiseni Anna ja Nea. Ärsyttäviä ja ylimielisiä. Anna katsoo minua ja kysyy "Hei, etkö tulisi pelaamaan koripalloa?" Hämmästyneenä vilkaisen häntä. Phah, ihankuin hän vilpittömästi pyytäisi. Hän pyytää minut mukaan joko näyttääkseen kilpailijoilleen hyväksyvänsä kaikki tai kiusatakseen minua. Pudistan päätäni. "Ei mua kiinnosta." Vastaan kuivasti. "No mutta itse mieluummin pelaisin koripalloa kun maksaisin jonkun välipalan.." Nea sanoo vihjaavasti. Joo, minä en maksa kellekään mitään. Kiristäminen alkoi tuntua sietämättömältä. Juuri kun olin aikeissa vastata myöntävästi, Anna tönäisi minua. "Hei! Maa kutsuu. Maksat evääni tai pelaat." Hän ärähtää. Silloin taistelutahtoni heräsi ja tönäisin Annaa. Hän horjahti Neaan joka melkein kaatui. Molemmat katsoivat minua pelästyneesti ja lähtivät kiireesti luotani. Tunsin itseni voittajaksi ja kohensin ryhtiäni. Silloin suurempi joukko ihmisiä tuli nurkan takaa luokseni. Anna käveli Teron käsikynkässä ja tuhersi feikki-itkua. Säälittävä esittäjä, ajattelin ilkeästi. Pelko hiipi kuitenkin ihollani, mutta en anna sen lannistaa. Sanna kävelee eteeni ja kysyy "Vieläkö kiusaat muita, senkin idiootti. Yhäkö uskallat töniä?" Hymyilen ystävällisesti. "Uskallan." Tönäisen hänet edestäni, kävelen Annan luo. "Otatko haasteen vastaan?" Kysyn. Anna lopettaa itkunsa ja nyökkää. Arvasin hänen nyökkäävän, sillä vaikka hän ei haluaisi ottaa, ottaa silti koska ei halua näyttää säälittävältä. Jolta joka tapauksessa näyttää jo silmissäni. "Mitkä säännöt?" hän tivaa. "Kumpikin meistä esittää toiselle haasteita ja se joka kieltäytyy omastaan, häviää. Aloitetaan laimeasta, minä ensin." vastaan ja ryhdyn miettimään. Näin jatkamme muutaman minuutin. Haasteet vaikeutuvat. Ensin oli: ota hölmö kuva ja laita se faceen tai istu loskaisessa maassa. Mutta nyt ne olivat rataa: mene puoleksi minuutiksi poikien vessaan,  näytä kieltä rehtorille tai heitä loskapallo ikkunaan. Kaikista haasteista selvittiin onneksi ilman seuraamuksia. Kun muutaman minuutin kuluttua oli vuoroni, sain hullun idean. Sen toteuttaminen sai minut tuntemaan suurta iloa. En meinannut pysyä nahoissani. "Se voittaa joka hyppää yhdestä aulan ikkunasta läpi." Sanojani seuraa kuolemanhiljaisuus. "Oletko tosissasi?" Anna kysyy, ja iloitsen kuullessani epävarmuuden hänen äänessään. Nyökkään jämptisti. Annalle tehdään tilaa. Hän ottaa vauhtia. Hetken jo pelkään hänen hyppäävän, mutta pelkoni oli turha. Anna pysähtyy. Minun vuoroni. Minullekin tehdään tilaa. Yleisöni on hiljaa ja odottaa. Otan vauhtia ja kuulen jonkun huutavan "Älä tee sitä. Ei sinun tarvitse." En käännä päätäni, vaan otan takapakkia ja uudet vauhdit. Joku tarttuu hihaani. "Ei älä, et hyppää. Keksitään muu keino ratkaista tämä." Ääni on Annen ja pudistan päätäni. Nyt selviää voittaja. Otan vauhtia, keskitän voimani ja ponkaisen päin ikkunaa. Tunnen kehoni iskeytyvän ikkunaan ja siitä läpi. Lasinsirpaleet helisevät ympärilläni. Tunnen iskeytyväni lattiaan. Kipua tuntuu, mutta mitäs siitä ajattelen. Näen ihmisten kasvoja kaukaisuudessa. Niissä kimaltaa kyyneliä. Mutta itse hymyilen onnellisena.
Olenhan voittanut.

 

©2017 layout12 - suntuubi.com