Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Vangitun päiväkirja


Ankaranmäen vankila

8.6.1990

Kaksi tummiin pukuihin pukeutunutta miestä kuljetti minua pitkin käytävää. Sen molemmilla puolilla oli ovia, joiden päällä luki lapuissa numeroita. 123,124 jne. Toinen miehistä irrotti otteensa olastani ja avasi yhden ovista. Sen päällä oli luku: 130. "Tässä on paikkasi, William." toinen heistä sanoi ja työnsi minua eteenpäin. Otin askelen ja jäin ovensuuhun seisomaan. Katselin huonetta. Se oli melko pieni. Yksi pöytä ja penkki sen ääressä. Sänky, jonka tyyny ja peitto näyttivät upouusilta. Ikkuna. Sermi jonka takana oli WC-istuin sekä lavuaari. Olin ollut pahemmissakin vankiloissa. Tämän tiesin jäävän viimeisekseni. "Pidätkö siitä?" ensimmäisenä puhutellut kysyi. Mietin hetken mitä vastaisin, mutta päädyin siihen että en vastaisi mitään. Heikko naurahdus kuului takaani ja jälleen ensimmäisenä puhunut sanoi "No saat oppia pitämään." Sitten hän työnsi minut sisään ja lukitsi oven. Kuulin heidän poistuvan käytävää pitkin. Sitten siirsin katseeni takaisin vankilaani. Huokaus karkasi huuliltani. Otin epäröiviä askeleita, kuin pelkäisin lattian putoavan altani. En tiennyt mikä sai minut niin varuilleni. Odotin joutuvani jonkun kanssa samaan koppiin niin kuin kaikilla edellisillä kerroilla oli käynyt. Mutta oikeastaan yksinäisyys kelpasi. Istuuduin tuolille ja kuuntelin ääniä. Oikeastaan ei ollut mitään kuunneltavaa. Kuin olisin ollut yksin vankilassa. Sitten kuulin veden lorisevan metallia vasten jossain kauempana. Tai ehkä joku oli tarpeillaan. Huokaisin ja heittäydyin sängylle. Jostain kauempaa kuului outoa ääntä. Se muistutti laulua mutta toisaalta valitusta. Lähempänä minua kuului raapivaa ääntä ja sitten jossain etäänpänä hakkaavaa ääntä. Vankila heräsi eloon ympärilläni. Jotkut pyysivät hiljaisuutta. Joku lauloi lähelläni. Naisen ääni nousi ja laski. Yritin erottaa sanoja. Ja kun voimani uupuvat.. Tarmo poissa on..Varmaan joku virsi, ajattelin.  Äkkiä havahduin kuiskaukseen. Joku kuiski lähelläni. Viereisessä sellissä? Painoin korvani seinään. Kyllä! "Psstt..Sinä siellä.." kuulin kuiskauksen. "Minulleko puhut?" kysyin hiukan kovempaa. "Juuri sinulle." tuntematon kuiskasi. "Mitä asiaa?" kysyin hiljaa. "Onko sinulla sytkäriä?" toinen kysyi. "Ei." vastasin. "Entä tulitikkuaskia?" tuntematon jatkoi. "Ei." sanoin taas ja istuuduin lattialle. "Rahaa?" ääni kuiski. "Ei." vastasin jo hiukan kärsimättömästi. "Suurennuslasia?" toinen jatkoi. "Ei ja.." aloitin mutta kuiskija ehti ensin "Silmälaseja?" Tuhahdin kuuluvasti. "Ei en ole mikään tavaratori." sanahdin ja nousin ylös. "Hei, odota." ääni kuiskasi. "No?" kysyin. "Mikä on nimesi?" Istahdin uudelleen seinän viereen ja vastasin "William." Hetken hiljaisuus ja sitten kuiskaava ääni "Robert." "Miksi muuten kuiskit?" kysäisin. "En pysty puhumaan kovempaa." Robert vastasi. Nyökkäsin ja tajusin ettei toinen nähnyt joten sanoin "Okei." Sitten nousin ja asetuin makuulle sängylleni. Vankila oli hiljentynyt. Jostain kuului epäselviä ääniä, mutta yritin olla kuulematta. Aloin miettiä elämääni. Se oli aika hyvä, vankilareissuja lukuunottamatta. Ja nyt tiesin tämän olevani viimeinen. En koskaan enää tulisi astelemaan vapaalla jalalla. Minut tuomittiin vankeuteen ja sitten kuolemaan. Miten ja milloin, siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Tiesin vain että se oli lähellä. 

Havahduin siihen että joku avasi sellini oven. Olin ilmeisesti nukahtanut kesken mietiskelyjeni. Sisään tuli mies joka työnsi ruokavaunuja. Vilkaisin annostani. Siihen kuului perunamuusia, pihviä ja salaattia. Lisäksi vettä. Mies laitto vielä muovikuvun pöydälleni, työnsi kärryt ulos ja poistui. Laitoin kuvun ruoan päälle, sillä ajattelin syödä myöhemmin. Silloin iski tylsyys. Vankila oli jälleen herännyt eloon ympärilläni. Laulu, valitus, raavinta, hakkaus ja käskyt lopettaa saivat minut hulluksi. "Olkaa hyvän tähden hiljaa!" huudahdin. Ääneni kajahteli vankilassa. Sillä ei ollut vaikutusta. Jotkut vain olivat samalla kannalla. Sitten ymmärsin, ettei valittajia, laulajia tai hakkaajia saanut mikään hiljaiseksi. He olivat muuttuneet hulluiksi ja epätoivoisiksi. Purkivat tunteita äänellä. "Älkää käskekö heidän lopettaa!" huusin. "He ovat sekaisin, antakaa heidän meluta. Heidät on lukittu ahtaisiin selleihin. Se saa kenet tahansa hakkaamaan seiniä tuskissaan!" jämäkkä ääneni kaikui pitkin selliä. Se sai jotkut hiljaisiksi. Mutta epätoivoiset henkilöt jatkoivat. Silloin kuului askeleita ympäri selliä. Minunkin sellini avattiin. Tummapukuinen mies tönäisi minua ovelle. Peruutin vankilan nurkkaan. En tahtonut ulos. Sydäntäni repisi nähdä kaikki vangit. Tämä paikka teki minut hulluksi! Hulluksi!! "Oletko varma ettet tule, William?" mies kysyi. En liikahtanut, en vastannut. "William?" mies jatkoi. Tunsin räjähtävää halua huutaa ahdistus sisältäni. Olin ollut liian monessa vankilassa. En kestänyt enää. Silloin muistin Robertin. "Missä Robert on?" kysyin hädin tuskin kuuluvalla äänellä. "En tiedä." vartija vastasi. Just, tuhahdin. Olimme hetken hiljaa. "Mutta ei ainakaan täällä sellissä joten mene katsomaan ulkoa." mies kehotti ja työnsi oven kunnolla auki. Nousin jäykästi ja menin ovesta vankilan käytävälle. Minut saateltiin ovelle ja siitä vankilan pihalle. Aurinko paistoi lämpimästi. Siellä täällä oli ihmisiä. Pienissä ryhmissä tai yksin. "Ja mistä minä muka löytäisin Robertin. En edes tiedä miltä hän näyttää." puhahdin. Käännyin ympäri ja olin jo kävellä takaisin vankilaani, kun joku tarttui kyynärpäästäni. Käännähdin ympäri. Laiha, melkein pituiseni, kalpea mies katsoi minua silmiin. Vai oliko hän poika?  Hän näytti nuorelta. Varmaan kahdeksantoistavuotiaalta. "Minä." hento mies kuiskasi. Irrotin Robertin käden kyynärpäästäni. Nyökkäsin ja mittailin Robertia katseellani. Vartija oli poistunut takaisin sisälle. Robert liikahti ja näytti kädellään penkkiä. Sitten hän istuutui siihen. Kävin hänen viereensä. Istuimme hiljaa auringon paisteessa ja katselimme pihaa. "Kauan, niin kauan täällä saanut olen jo odottaa. Vaan koskakohan vapaus näyttää taas kasvonsa." Robert kuiskasi. Säpsähdin hiukan hänen laulua enkä osannut sanoa mitään. "Kuinka kauan sitten olet odottanut?" kysyin lopulta. "12 vuotta." mies vastasi, kuiskaten kuten aina. Nyökkäsin. Olisin varmaan hakannut pääni irti. Olin ollut eri vankiloissa, mutta en kolmea vuotta pitempää aikaa. Joillekin kaksitoista vuotta saattoi olla melko lyhyt aika. Kello soi. Ihan kuin koulussa, ajattelin. Vartijoita harppoi pihalle ja saattoi meitä sisälle. Pakenin pihanurkkauksen kaukaisimpaan nurkkaan. En halunnut takaisin ahdistavaan selliini. Joku vartija harppoi luokseni. "Tule William. Ulkoiluaika on päättynyt." ääni oli tiukka. Mies astui lähemmäs ja tarttui olkapäästäni. Annoin hänen vetää minut ylös. Mutta sitten jämähdin kuin kallio. Mies tönäisi minua. Silloin pyörähdin ympäri ja iskin vartijaa vatsaan molemmilla nyrkeillä. Hän perääntyi ja piteli vatsaansa. Hän näytti siltä että voisi oksentaa. Tartuin hänen olkapäistä ja kaadoin vartijan maahan. Hän makasi kippuralla, haukkoi henkeä ja silmät valuen piteli vatsaansa. Heikko vartija, ajattelin. Mutta isku oli kyllä ollut luja. Tartuin hänen vyöllä olevaan aseeseensa ja otin sen käteeni. Silloin luoti suhahti ohitseni ja kilahti muuriin. Käännähdin katsomaan kuka ammuskeli. Kaksi vartijaa seisoi jalat haralla ja osoitti minua aseella. "Ase maahan William!" toinen heistä huusi. Istahdin ja asetin aseen maassa makaavan vartijan ohimolle. Hän jäykistyi. "Otetaan ampukilpa!" huudahdin. "Kumpi ampuu nopeammin: te minut vai minä hänet." Virnistin ilkeästi. Tämä saattoi estää heitä ampumasta minua. 

Valitettavasti olin väärässä. Kaikki alkoi mennä pieleen. Maassa makaava vartija huitaisi yhtäkkiä aseen kädestäni. Se lennähti kauemmas ja putosi ruohikkoon. Olin avuton ilman asetta. Nousin pystyyn ja silloin toinen kauempana seisovista vartijoista laukaisi aseensa. Jähmetyin. Kuin hidastetussa filmissä näin luodin lentävän kohti. Saatoin kuulla ilman suhinan ja sitten kaikki pimeni. Putosin pimeyteen. Kaikki pyöri ympärilläni. Värikkäitä viivoja oli joka puolella. Pieniä valkoisia palloja satoi roppakaupalla. Sitten yhtäkkiä olin kadulla juoksemassa. Talot olivat suuria. Pysähdyin hämmästyksestä. Olinko päässyt pakoon? Ympärilläni levittäytyi kaupunki. Oli hiljaista. Mitä tämä oli? Lähdin kävelemään. Katu tuntui jatkuvan loputtomiin. Sitten katu muuttui utuiseksi. Pysähdyin ja yritin pitää tasapainoni huojuvassa paikassa. Sitten täydellinen pimeys laskeutui ympärilleni. 

Ankaranmäen vankila

10.6.1990

Säpsähdin hereille aivan yhtäkkiä ja hämmästyin suuresti kun tajusin olevani elossa. Kaupunki oli kadonnut ja makasin oman sellini sängyssä. Nousin istumaan. Hienoinen huimaus kulki vartaloni lävitse. Laskeuduin lattialle ja otin tukea seinästä. Päässäni tuntui oudolta ja minua oksetti. Laskeuduin kontalleni sillä pahoinvointini yltyi. Menin kippuraan asentoon kuin siili puolustautuessaan. Makasin kylmää kivilattiaa vasten. Pian paha olo oli poissa. Nousin takaisin pystyyn. Vankila oli jälleen herännyt eloon. Tuttu hiljainen laulu, epätoivoinen seinien hakkaus ja muut äänet kajahtelivat vankilassa. Vankilassa. Tämähän muistutti mielisairaalaa. Eikö jotkut vangeista pitäisi viedä jonnekin hoitoon. Yhtäkkiä sellini ovi avautui. Mies astui siitä sisään. "Oh William, olettekin jalkeilla. Miltä olo tuntuu?" hän kysyi ystävällisesti. Vilkaisin häntä epäluuloisesti, kuin villieläin metsästäjää enkä vastannut. Sitten tajusin että jos olin saanut luodin kehooni, pitäisi jossain olla haava ja side tai kipua pitäisi tuntua. Mutta pikainen vilkaisu kehooni väitti muuta. Minulla ei ollut mitään edellämainituista. Vilkaisin uudelleen ovelle tullutta miestä. "Millä minua ammuttiin?" kysyin tiukasti. "Aseella, tietysti." mies vastasi. "Niin mutta missään ei ole luodinjälkeä." sanoin. "Se ei ollut luotiase." mies tokaisi. Vai niin, ajattelin. Mikä kumma se sitten oli? Jokin myrkkyase? En vaivautunut enää kysymään. Mies kääntyi kannoillaan ja lukitsi oven. Vilkaisin muovikupua pöydällä ja tunsin kuinka nälkä kaivoi vatsaa. Harppasin pöydän luo ja nostin kantta. Istuuduin tuolille. Vesi oli muuttunut oudon näköiseksi, mutta arvelin pärjääväni ilman sitäkin. Nostin ensimmäisen haarukallisen suuhuni. Perunamuusi oli kylmettynyttä, samoin pihvi. Salaatti oli hyvää kylmempänäkin. Samassa muistin lavuaarin. Sieltä saisin vettä. Nousin pöydästä ja väänsin hanaa auki. Kylmää vettä pulppusi lasiin. Huuhtelin sen pari kertaa ja sitten kulautin alas pari lasillista. Vein lasin takaisin pöydälle ja istuuduin sängylle. Huokaisin. Mitä kummaa voisin tehdä? Sieltä täältä kuului välillä jotain ääniä. Aloin huvikseni laskea niitä. Laskin ja laskin, kunnes menin sekaisin. Pääsin 95. Silloin ovi avautui ja mies tuli sisään. Hän nosti ruokailuastiat kärryille ja työnsi kärryt ulos. "Tarvitsetko jotain William?" mies kysyi ovella. Hämmästyin. Miksi minulta niin kysyttiin. "On minulla yksi toive..Mutta luulen ettet voi toteuttaa sitä." sanoin. "Mikä?" mies kysyi. "Haluan päästä vapaaksi." ilmoitin. Mies huokaisi hieman. "Valitettavasti en voi toteuttaa sitä." hän sanoi ja poistui ovesta. Hyvä niin. En ollutkaan aikonut sanoa enenpää. Tuli yö. Ääniä kuului sieltä täältä. Vaivuin vuoteelle. Päänsärkyni oli palannut. Suljin silmäni ja pimeys ympäröi. 

Ankaranmäen vankila

11.6.1990

Heräsin korvia vihlovaan kiljuntaan. Nousin istumaan. Huimaus otti taas vallan. Oksennus oli nousta kurkkuun. Sain tunteen pois. Kiljunta rikkoi ilmaa. Tai oikeastaan se oli kimeää huutoa ja sellaista hieman vaikeasti kuvailtavissa olevaa ääntelyä. Mutta joka tapauksessa ärsyttävää ja kimeää. Ilmeisesti joku uusi vanki, jossain melko lähellä. Muutkin äänet rikkoivat ilmaa. Pudistin päätäni ja tukin korvani. Kuulin kiljunnan siitä huolimatta. Huokaisin ja päätin totutella ärsyttävään ääneen. Se jatkui kunnes kiljuva henkilö kuulosti siltä kuin olisi huutanut itsensä loppuun. Pian laskeutui syvä hiljaisuus. Oli niin hiljaista että tuntui melkein kuin olisin koko maailmassa yksin. Ja sitä oikeastaan toivoin. Pian käytäviltä alkoi kuulua askeleita. Sellejä avattiin ja sieltä täältä kuului teräviä käskyääniä. Minunkin sellini avattiin. Mies antoi minulle pyyhkeen ja saippuaa sekä pyysi tulemaan käytävään kun olin riisuutunut. "Omat vaatteesi pestään ja saat vaihtovaatteet. Mutta kun ne likaantuvat saat taas omat." hän selitti kuin lapselle. En sentään ollut niin vähä-älyinen ettenkö tietäisi että vaatteita pestiin silloin tällöin. Olin ollut vankiloissa ennenkin. Mies poistui ja jätti oven raolleen. Oli ihanaa päästä suihkuun. Riisuuduin, kiersin pyyhkeen ympärilleni ja astelin käytävään. Samalla käytävällä seisoi paljon ihmisiä pyyhkeisiin kääriytyneinä. Myös Robert. Hän tervehti nyökkäyksellä ja nyökkäsin takaisin. Meidät johdateltiin suihkutiloihin. Siellä oli lämmin ja vesi tuntui hyvältä. Noin tuntia myöhemmin olin vaihtovaatteissani ja pääsin omaan selliini. Istuuduin penkille ja söin minulle tuodun aterian. Sitten asetuin vuoteelle makaamaan ja aloin lukea saamaani kirjaa. Se oli jokin salapoliisiromaani. Lukemista häiritsi eräs asia. Kiljuminen. Onneksi sekään ei kauaa kestänyt, sillä henkilö ilmeisesti väsyi. Päätin nimetä hänet Kiljuriksi. Luin jännittävän kirjan kokonaan loppuun. Sitten keskustelin hieman Robertin kanssa, mutta eipä meillä paljon puhuttavaa ollut. Vankila heräsi jälleen eloon. Joka puolelta kuuluvat äänet olivat saada minut hulluksi. Odotin vain tulevaa tuomiota. Päätin yrittää paeta. En tahtonut kuolla vielä. Nousin ylös ja silmäilin vankilaa. Siinä oli yksi ikkuna. Se oli korkealla. Nousin pöydälle ja kurkistin ulos. Hitsi! Se vei vain vankilan pihalle ja sieltä karkaaminen oli mahdotonta. Katsahdin oikealle -ja tarkensin katsettani. Oliko katon ja seinän välissä aukko? Liikuin pöydän reunalle ja nostin käteni. Kyllä! Seinän ja katon välissä oli aukko. Mutta miksi? Nousin varpailleni ja kurkotin nähdäkseni aukkoon paremmin. Aukko oli noin metrin levyinen ja muistutti tuuletusaukkoa. Kun kurkistin sinne, näin vain pimeyttä. Laskeuduin alas. Olisiko siinä mahdollisuuteni paeta? Ehkäpä, ehkä ei. Aukkoa, käytävää tai mikä se nyt olikaan oli päästävä tutkimaan!

Ankaranmäen vankila

12.6.1990

Seuraavana aamuna nousin varovasti. Paha olo ei iskenyt enää. Olin pirteällä päällä ja kulautin vähän vettä. Vankilassa oli hiljaista. Nautin siitä koska kauaa se ei kestäisi. Ulkona alkoi sataa. Se sai minut synkemmäksi. Sade kasteli maan ja ropisi ikkunapeltiin. Istuin paremman tekemisen puutteessa tuolilla ja kuuntelin. Joitain yksittäisiä ääniä kuului sieltä täältä. Heittäydyin vuoteelleni. Katseeni kiersi sellini seinissä. Kuulin askelia ja nitinää käytäviltä. Ruokakärryt. Olinkin nälkäinen. Aamiaisena oli jugurttia ja leipää. Nautin siitä ja kävin uudelleen pitkäkseni. Silloin ilman rikkoi terävä kiljaius. Ensin yksi ja sitten tuli tasaista kiljuntaa. Tukin korvani. Kuulin jonkun komentavan kiljujaa. Pian alkoi myös kuulua laulua. Vankila oli jälleen herännyt henkiin. Tutut äänet kaikuivat sellistä toiseen. Huokaisin ja laskeuduin lattialle. Taivutin päätäni sängyn laitaa vasten. Silloin muistin löytämäni tuuletusaukon. Jos tutkisin sitä nyt. Nousin pöydälle ja nostin kädet aukon sivuille. Ponnistin hieman ja työnsin pääni aukkoon. Se leveni heti kohta ja luikertelin aukkoon. Pari kertaa olin vähällä pudota alas. Pääsin aukkoon sisälle. Heti sen takana oli pieni käytävä. Matalakin se oli. Niin matala että jouduin olemaan kyykyssä. Se rasitti jalkojani ja minun piti tuon tuosta pysähtyä lepäämään. Pian käytävä haarautui. Silloin tällöin näin aukkoja jotka veivät muiden selleihin. Yhdessä vaiheessa käytävää kiljunta oli sietämätöntä ja harkitsin kääntymistä. Silloin ajattelin että voisin mennä Robertin luo. Liikuin niin sukkelasti kuin kykenin takaisin. Menin Robertin sellin kohdalle ja olin juuri pudottautua aukosta kun alkoi kuulua askelia. Hätkähdin. Ryömin kiireesti oman sellini kohdalle ja pudota rymähdin alas. Sain naarmun olkapäähäni ja polvissanikin oli naarmuja. Sellini ovi avattiin ja minua pyydettiin siirtymään ulos. Astelin harmaaseen ilmaan. Sadepilvet lipuivat taivaalla. Maa oli märkää. Mutta jollain tapaa ilma oli raikas. Istahdin märälle penkille. Viereeni tuli joku kalju mies. Hän oli synkän näköinen. Mutta en ihmetellyt miksi. Rohkaisin mieleni ja kysyin. "Kuka olet?" Mies katsahti minuun. "Stev." hän sanahti. "Minä olen William." tokaisin. Mies hymyili vähän. "Tiedän." Hämmästyin. "Mistä tiedät?" kysyin yhä ihmetyksissäni. "Tiedänpä vaan, William hyvä." mies vastasi. "Muistathan Ronnie Jargin?" hän kysyi sitten. Nyökkäsin. "Tottakai. Vanha rikostoveri muinaisilta ajoilta. Loistava salamurhauksessa ja hyvä huijaamaan. Vakoilu, se oli hänen erikoisalaansa." sanoin ja nojauduin taaksepäin penkillä. "Hyvä. Arvelinkin ettet ollut unohtanut minua." mies totesi. "Mhh..mitä?!" mutisin ja huudahdin kun tajusin että hän oli sanonut minua. Olin ällikällä lyöty. Mitä Ronnie teki täällä, Ankaranmäen vankilassa? 

"Ronnie, mitä sinä teet täällä, vanha kamu?" kysyin hämmästyneenä mutta iloisena. En ajatellut että näkisin häntä enää koskaan Arkolan rahanpesuprosessin jälkeen. Ja nyt hän istui tässä. Tosin hän oli muuttunut. Hänellä oli yhä kapeahko naama, vihertävät silmät ja arpi leuassa. Mutta ennen hänellä oli irokeesi. Mutta miten saatoin hämääntyä niin paljon. Joka tapauksessa, olin iloinen saadessani vaihtaa hänen kanssaan muutaman sanan. "Hei kuunteletko sinä yhtään, Willi?" Ronnie kysyi, melkein ärtyneenä. Räpytin silmiäni ja katsoin häntä kysyvästi. "Kerro uudestaan, olin ajatuksisani." vastasin. Ronnie naurahti. "No selvä. Minä olen oikeastaan poliisi. Toimin vanginvartijana täällä Ankaranmäellä." hän selitti. Olin pudottaa silmäni päästäni. Siis mitä?! Oliko Ronnie oikeasti päässyt poliisiksi niiden kamalien rikosten jälkeen, mitä hän oli tehnyt? Eivätkö he välittäneet siitä että Ronnie oli ollut mukana murhissa ja vakoiluissa, rahanpesuprojekteissa ja tilikaappauksissa ja ties missä rikoksissa. Hänen rikosrekisterinsä täytyi olla ainakin kilometrin mittainen. "Siis poliisina?" toistin. "Niin." Ronnie vastasi. En saattanut uskoa. Katsoin hänen gollareita ja t-paitaa. Käyttivätkö poliisit nykyään tuollaisia? "Kuule, et sinä voi olla poliisi." sanoin lopulta. Ronnie katsoi minua. "Selvä on, pajunköyteni oli liian paksua." Ronnie naurahti ja nousi penkiltä. Minäkin nousin. "No todellakin. Kerro mitä sinä teet täällä? Siis jäit varmaan kiinni jostain rötöksestä ja nyt istut täällä kakkuasi, eikö vain?" kysyin samalla kun kävelimme pihan poikki. "Hmm, melkein." mies vastasi. Juuri kun olin esittämässä seuraavaa kysymystä, vartijoita ilmestyi pihalle. Vangit alkoivat astella ovista sisälle. Menimme heidän mukanaan, tai ainakin melkein sillä joku kutsui Ronnieta kauemmas. Hän puhutteli miestä nimella Stev. Vartija ei ilmeisesti tiennyt Ronnien oikeaa nimeä. Minut ohjattiin selliini. Puntaroin mielessäni miten Ronnie oli päässyt tänne. Hän oli jollain kumman konstilla onnistunut kiemurtelemaan vartijoiden sekaan. Tai sitten hänelle oli annettu jokin tehtävä vaikka vanki olikin. Huoahdin ja asetuin vuoteelleni pitkäkseni. Huomenna Ronnie varmaan selittäisi mitä puuhasi Ankaranmäellä. Suljin silmäni. Väsymys oli yllättävän suuri. Nyt minulla sentään oli aikaa nukkua pitkään. Mietin vain, milloin minut tuomittaisiin kuolemaan. Sen ajatuksen pyöriessä päässäni vaivuin uneen.

Ankaranmäen vankila

13.6.1990

Aamulla kun heräsin päässäni oli vain yksi ajatus. Milloin voisin tavata Ronnien uudelleen? Toivoin meidän näkevän taas ulkoilutunnilla, mutta asiasta ei voinut olla varma. Nousin vuoteeltani, huuhdoin naamani ja kuivasin sen pyyhkeeseen. Sitten tuli mies joka työnsi kärryjä ja asetti pöydälle lautasellisen puuroa. Pisti mukin siihen viereen ja kaatoi siihen vettä. Lopuksi hän laittoi vielä servetin ja lusikan, jonka jälkeen mies katosi. En erityisemmin pitänyt puurosta mutta söin siitä huolimatta. Syötyäni kysyin Robertia, mutta tämä ei vastannut. Hän varmaan nukkuu, ajattelin. Asetuin vuoteelle ja katselin kattoa. Jotain ääniä kuului. Pari vartijaa asteli sellini ohi. Vietin aamupäivän vain oleskelemalla ja kuuntelemalla niitä harvoja ääniä joita kuului. Sitten vartija tuli huoneeseeni ja pyysi siirtymään ulos. Nousin ja kiirehdin ulos. Muut vangit olivat levittäytyneet pitkin pihaa. Siristelin silmiäni auringon paisteessa ja asetuin istumaan penkille. Ronnieta ei näkynyt missään. Robert jutteli jollekin kauempana. En viitsinyt tunkeutua heidän seuraansa joten päätin odottaa Ronnieta. Pian hän jo tulikin, istuutui viereeni ja puristi kättäni. "Hei!" tervehdin iloisena. "Terve vaan." Ronnie vastasi. "Missä sellissä olet?" hän kysyi sitten. "Sen numero on 130, muistaakseni." vastasin epävarmasti. Toinen nyökkäsi. "Mutta Ronnie kerro mitä teet täällä?" utelin. Ronnie vetäytyi taaksepäin ja hieroi hetken leukaansa. "No, kai minun täytyy. Tulin pelastamaan sinua." hän sitten vastasi. Äh, juuri niin Ronnien tapaista kertoa kaikki mahdollisimman lyhyesti, ajattelin. "Miten ajattelit toteuttaa sen? Ja kerro vähän kattavammin." pyysin. "Olet aina niin niukka sanoissasi." lisäsin. Ronnie hymyili. "No tein näin. Ensin ongin olinpaikkasi esille, äläkä kysy mistä. Sitten väärensin erään tänne töihin tulossa olevan tyypin paperit ja hoidin sen tyypin siististi tieltäni. Sitten saatoin astella tänne Stev Argenin nimissä." Ronnie selitti matalalla äänellä. Nyökkäsin. "Eikä kukaan osannut aavistaakkaan että historiasi on täynnä mitä kaameimpia ryöstöjä." naurahdin. Ronnieta ei olisi kenenkään nimissä päästetty poliisiksi. Mutta Stev olisi päästetty. Siksi piti vain tehdä pari siirtoa ja tadaa -Ronnie oli päässyt ongelmitta Ankaranmäelle poliisiksi. Tai oikeastaan vanginvartijaksi. "No miten sitten ajattelit minut vapauttaa?" kysyin. Vilkaisin pikaisesti kelloa joka kertoi ulkoiluajan päättyvän pian. "Helposti. Stev ilmoittaa matkustavansa mummonsa luo Tukholmaan ja anoo siis vapaata. Stev häipyy ja yöllä Ronnie hiippailee vapauttamaan ystävänsä. Sitten haihdumme ilmaan hetkeksi ja jatkamme rötöstelyä myöhemmin. Kahdestaan niinkuin Arkolassa." Ronnie selitti ja nousi. Vartijoita tuli ovista ja Ronnie harppoi niistä yhden luo. Ihailin hänen rohkeutta soluttautua niin taitavasti vaarallisiin paikkoihin. Menin selliini. Toivottavasti Ronnie ehtisi vapauttaa minut enne kuin tuomioni tulisi käytäntöön.

Ankaranmäen vankila

14.6.1990

Seuraavana aamuna heräsin siihen että kaksi miestä astui huoneeseeni. Nousin sängystä ja ravistelin hiukset silmiltäni. "No onko täällä ollut mukavaa?" toinen heistä kysyi. Vaikka ilmekkään ei värähtänyt kasvoillani, sisäntäni kalvasi epätoivo. Tämäkö oli loppuni? "Äh yhtä puhumaton kuin ennenkin." toinen naurahti. "Pukeuduppa William." ensimmäisenä puhutellut pyysi. Astelin sermin taakse ja pukeuduin vauhdilla. En oikeastaan tiennyt, miksi pidin kiirettä. No kuolemaan tuomittu on kuolemaan tuomittu ja mitä väliä milloin kuolisin. Olin vain pettynyt kun Ronnien ei ollutkaan tullut vapauttamaan minua. Kävelin takaisin miesten eteen. He avasivat oven ja näyttivät minulle kädellä, että minun tuli astella sellistä pois. Tein työtä käskettyä. Ympärilläni levittäytyi käytävien siisti verkosto, jossa seiniä valaisivat lamput. Minut johdatettiin ovelle, samalle mistä olin päiviä sitten paikkan tullut. Ovi tönäistiin auki ja edessä avautui lyhyt käytävä. Seinillä oli tauluja ja seinien varsilla oli kukka-asetelmia. Mattoja ja lamppujakin oli tarpeeksi. Sitten siirryttiin aulaan, jossa virkailija osoitti yhtä huonetta. Sitten miehet johdattelivat minut suureen saliin. Sen etuosassa istui ihmisiä ja tuolilla, pöydän takana istui joku mies. Minut johdateltiin seisomaan korokkeelle, mikrofonin taakse. Tässäkö olisi viimeinen paikkani enen kuolemaa? Epätoivo, viha, katkeruus ja pelko kieppui ympäri kehoani raivoavan aallokon lailla. "William Storette." kumiseva ääni keskeytti ajatusten sekamelskan. Katsahdin mieheen joka minua pöydän takaa puhutteli. "Päätimme viime kokouksessamme että tuomitsemme sinut kuolemaan. Se tuomio on yhä voimassa. Tekojasi on tutkittu ja monien mielestä ne olivat niin suuria että kuolemaan tuomitseminen olisi oikein. Nyt olemme päättäneet, että sinun tuomiosi tulee käytäntöön tänä iltana, kello kahdeksalta. Sinut tapatetaan vankitoveriesi kuin poliisienkin nähden, jonka jälkeen ruumiisi poltetaan. Koska sinulla ei tiettävästi ole perhettä tai muita jotka uurnan tahtoisivat, lähetetään se muualle. Onko sinulla jotain sanottavaa tähän, William?" Päässäni risteili tuhat ja sata ajatusta. Ei en halunnut kuolla vielä. En tänään. Ronnien olisi pakko tulla pelastamaan ennen kahdeksaa. Sisälläni velloi epätoivo. "Tuo vanki on hieman hiljainen tapaus." joku totesi katsomosta. Toiset naurahtivat. "William, onko sinulla sanottavaa?" tuomari kysyi. Olin haljeta vihasta. "Ei!" sanahdin vihaisesti mikkiin. "Miksi minulla olisi mitään asiaa teille, sydämettömät idiootit jotka tuomitsette ihmisiä kuolemaan ja itse istutte turvallisesti virkanne takana. Ihan kuin minua kiinnostaisi puhua mitään teidän kanssanne." äänestäni huokui viha. Ihmiset vakavoituivat, mutta tuomari nauroi. "Eipäs heitellä herjoja, nuori mies. Sinä olet sydämetön tappaessasi viattomia ihmisiä." hän totesi. "Phah mitä tarkoitat? En ole eläessäni tappanut ainuttakaan ihmistä." tuhahdin. Se oli totta. Vihasin tappamista. Ja vaikka Ronniekin sitä teki, hän oli tällä hetkellä ainoa toivoni. Ja sitä paitsi ystäväni. 

Jälleen tuomari nauroi. "Rikosrekisterisi väittää muuta. 14. 3. 1977. On syyllistynyt.." hän aloitti mutta keskeytin. "Kuono kiinni! Se on valetta! En ole syyllistynyt yhteenkään murhaan ja voisin haastaa teidät oikeuteen sellaisen väitöstä." huusin ankarasti. Tuomari lopetti ja sanoi "Tilaisuus on päättynyt. Viekää vanki selliinsä." Laskeuduin alas korokkeelta. Minut kuljetettiin selliini ja ovi paiskattiin lukkoon. Heittäydyin vuoteelle ja itkin. Itkin kaikki epätoivon, surun, vihan, inhon ja pettymyksen kyynelet äänettömästi. Pääni oli täynnä ajatuksia. Missä Ronnie oli? Ehtisikö hän pelastaa minut? Jos ei olisin kuollut. Ei tämä ei voinut päättyä näin. Samassa kuului kuulutus. "Tänä iltana, kello kahdeksan kaikki Ankaranmäen vankilan henkilökunnan jäsenet ja vangit tulevat suuren lavan etten, jossa suoritetaan William Storeten tappo. Kiitos." Nyt Ronnien oli pakko ollut kuulla se. Ehkä oli vielä toivoa.  Minulle tuotiin hetken päästä päivällinen tavalliseen tapaan. Söin sen ja muutaman tunnin päästä minut vietiin ulos. Katsahdin kelloon. Tuntiviisari oli kolmosen päällä, ihan liian lähellä kahdeksaa. Pääsin ulos ja näin Ronnien seisomassa pihan nurkassa. Ilo ja samaa aikaa epätoivo valtasi minut. Juoksin miehen luo. Hän kohotti surumielisen katseensa. "Voi, ystävä rakas. Minä pelastan sinut tuomiolta." Ronnie sanoi ja hymyili. Puristin onnellisena hänen kättään. "Voi kiitos Ronnie! Milloin?" kysyin. "Älä huoli, minulla on suunnitelma." mies vastasi hymyillen. "Ja se toimii kyllä." hän jatkoi. "Kerrotko minulle?" utelin. "En. Saat sitten nähdä." mies lupasi. Juttelimme vielä hetken ja sitten ulkoiluaika päättyi. Astelin muiden mukana selliin ja mietin, miten Ronnie minut pelastaisi. Ilta tuli ja kello kävi. Saatoin oven ritilököstä nähdä, että se oli kuusi. Ronniekin näki sen toimistossaan ja tiesi että oli toiminnan aika. Hän asteli vankilatiloihin ja kierteli siellä hetken. Kuulin ääntä mutta en osannut odottaa että se oli hän. Pian sellini ovi avattiin ja vanginvartija-auinen mies kurkkasi sinne. Nousin istumaan. "Hei, William. Kohta pääset pois." hän kuiskasi ja katosi. Nyökkäsin ja istuin tuolille. Ronnnie meni takaisin toimistoon, kirjoitti lapun jossa luki "Lähdin nyt mummolleni! Palailen pian ja silloin taas nähdään. Mukavia päiviä! Stev." hän jätti sen pöydälle ja vilkaisi ympärilleen. Kaikki oli siististi järjestyksessä. Hän nappasi laukkunsa ja käveli takaisin vankilatiloihin. Sellini ovi avattiin ja Ronnie luikahti avannippu kädessään sisään. Hän riisui vanginvartijan asun ja tunki sen laukkuun. "Mitä siellä on?" kysyin ja osoitin laukkua. "Kaikkia tarpeellisia välinetä, ei sen kummempaa." Ronnie vastasi. "Nyt me haihdumme." hän lisäsi. "Ole hiljaa kuin varjo ja kävele perässäni." hän vielä neuvoi ja sitten astuimme käytävään, jälkiäkään jättämättä. Vankila eli ympärillämme. Sieltä täältä kuului ääniä. Niin valitusta kuin hakkaamista, niin laulua kuin kiljuntaakin. Ronnie meni ovelle joka vei pihalle ja astui ulos. Seurasin häntä kuin varjo. Kävelimme seinän vierustaa toiselle, paksulle ovelle. "Tämä vie vankilan muurien ulkopuolelle." Ronnie kuiskasi. "Ovemme vapauteen. Silloin hälytysääni alkoi soida ujeltvasti vankilassa. "Äkkiä!" hoputin. Ronnie tyrkkäsi avaimen lukkoon. Hän joutui kokeilemaan montaa avainta ennen kuin löysi oikean. Hälytysääni soi yhä. Silloin näin ovelle vievän oven avautuvan. Ronniekin näki sen ja tyrkkäsi oven auki. "Mene ja jää odottamaan minua. Äkkiä!" mies hoputti ja luikahdin vapauteen. Ronnie jäi pihalle. Kaksi miestä astui sinne. Silloin Ronnie ampui nopeasti kummatkin. Kuulin laukaukset ja pelkäsin hetken pahinta. Mutta sitten ovi avautui ja Ronnie pinkoi luokseni. "Nyt, äkkiä. Juostaan itsemme puhki." hän komensi. Ja niin teimme. Me juoksimms ohi kivien ja kantojen, ohi puiden ja polkujen, läpi pensaiden ja ohi kivien. Juoksimme kunnes lihaksemme olivat kipeät ja lysähdimme maahan. "Levätään ja jatketaan kohta. Minulla on auto tässä lähellä." Saavuimme autolle ja söimme siellä olevia ruokia. Sitten ajoimme bensa-asemalle ja tankkasimme. Vankila oli jo kaukana. Sitten Ronnie käänsi auton kohti pohjoista. "Tästä alkaa uusi elämämme!" Ronnie julisti. "Totta." nyökkäsin. Käänsin katseeni. Aseman valot jäivät taakse. Hyvästi Ankaranmäen vankila. Hyvästi iäksi! Sitten käänsin katseeni eteenpäin ja nautin uudesta elämästä! 

 

©2017 layout12 - suntuubi.com